Kun on itse sisällä lämpimässä, on karu ulkoilma mieltä tyynnyttävä näky. Ollessani vaihto-opiskelemassa madridilaisessa yliopistossa minulla oli tapana viettää tiistain pitkä hyppytunti IT-yksiköllä vohvelikahvien ääressä. Keskellä Espanjaa sijaitseva Madrid kärsii kylmistä talvista, ja sisällä lymyäminen oli talvikuukausina poikaa. Viileydestä huolimatta luonto keskustan ulkopuolella sijaitsevalla kampuksella oli vaikuttavaa katseltavaa.
Yksikön kahvilassa työskenteli pieni lattaritaustainen mies, Diego, joka oppi tunnistamaan minut nopeasti. Usein raahustaessani tiskille hän jo lateli tilaukseni ulkoa: ”Un café con leche y un gofre?”. Eräällä kerralla aloin huolestua siitä, miten urautunutta minun jännittävä vaihtarielämäni olikaan: baristakin jo tietää, mitä tulen joka tiistai samaan aikaan tilaamaan. Siksi yritin ajoittain yllättää hänet tilaamalla teen tai espresson... Vohvelista en kuitenkaan luopunut.
Itse vohveli oli rehellisesti muovikääreestä kuorittu levy täynnä rasvaa ja sokeria. Diego valmisti sen uunintapaisessa rapsakaksi, ja päälle tuli kuumaa suklaakastiketta ja kermavaahtoa. Kerta kerralta päällysteitä laitettiin yhä enemmän, ja loppuvuodesta vohveli täytyi jo etsiä kaiken kermavaahdon ja suklaan alta.
Päivän päätteeksi palasin yleensä tyytyväisenä keskustan energiseen menoon. Rutiinini ansiosta tiistaista tuli lempikoulupäiväni. Nykyäänkin - noin puoli vuotta myöhemmin - mietin silloin tällöin näitä viikottaisia vohvelihetkiäni, ja ihmettelen, miten arkiset asiat sitten ovatkin niin mieleenpainuvia.
