Piano

Musiikki, joka täyttyy omalla elämälläni.
Melodia, joka heijastaa hetkellisiä tunteitani ja
hetken unohduksissa ollutta kaipuuta.
Tuntematonta ikävää ja
liian tuttua ikävää.

Vasaroiden iskut pianonkieliin haikeana nauhana,
jousen värinä viululla.
Ihan kuin se tuntisi minut.

Se ei tarvitse sanoja.

Kappale:

Truman Sleeps (1998)

Philip Glass

Ensi-ilta

Esityksen kauan odotettu ensi-ilta koitti lauantaina 19.11.2016.

Koko työryhmän valmistautuessa tunnelma teatterilla vaihteli kiihkeästä kuhinasta levolliseen keskittyneisyyteen. Kun viimeiset katsojat hieman ennen kello seitsemää astuivat tilaan, sai ilta alkaa.

Katsojat yhdessä esiintyjien kanssa todistivat ja loivat tilaan koko tunteiden kirjon.

Ensi-illan energia värähteli tilassa vielä pitkään.

Kiitos.

Liike ja pysähtyminen

Emilia

Hetki ennen pimeyttä

Kaunista on se hetki

juuri ennen kuin aurinko laskee.

Hetki ennen pimeyttä.

Kuva: Sanni Pakanen

MAO

'

Kuvat MAO - Jumala on kaikkialla -esityksen avoimista harjoituksista 10.11.2016.

Iida Jokinen

Arki

Kaunista on arki. Harmaus ja toistuvat rutiinit voivat muuttua todella kauniiksi olennoiksi, kun pysäyttää ne hetkeksi ja tarkastelee niitä laajemmassa perspektiivissä.

Kaunista on aamukahvi, päivittäinen bussimatka ja kaikki ne toistuvat maisemat, joita vasten elää.

Katsoa uutta ihmistä silmiin

Tykkään katsella kokonaisuuksia, havainnoida ja yrittää etsiä niistä tietoa.

Kun en voi enää saada tietoa siitä, voi vain vaikka tuijottaa loputtomasti lattiaa.

Kaunista on katsella itselleen uutta ihmistä silmiin huomaten, että olen hänelle uusi ihminen.



Janita Hakanen

Kappale:
Annikki Tähti - Muistatko Monrepos'n (1955)
Sävel: Erik Lindström
Sanat: Aili Runne

Kahvihetket

Kun on itse sisällä lämpimässä, on karu ulkoilma mieltä tyynnyttävä näky. Ollessani vaihto-opiskelemassa madridilaisessa yliopistossa minulla oli tapana viettää tiistain pitkä hyppytunti IT-yksiköllä vohvelikahvien ääressä. Keskellä Espanjaa sijaitseva Madrid kärsii kylmistä talvista,  ja sisällä lymyäminen oli talvikuukausina poikaa. Viileydestä huolimatta luonto keskustan ulkopuolella sijaitsevalla kampuksella oli vaikuttavaa katseltavaa.

Yksikön kahvilassa työskenteli pieni lattaritaustainen mies, Diego, joka oppi tunnistamaan minut nopeasti. Usein raahustaessani tiskille hän jo lateli tilaukseni ulkoa: ”Un café con leche y un gofre?”. Eräällä kerralla aloin huolestua siitä, miten urautunutta minun jännittävä vaihtarielämäni olikaan: baristakin jo tietää, mitä tulen joka tiistai samaan aikaan tilaamaan. Siksi yritin ajoittain yllättää hänet tilaamalla teen tai espresson... Vohvelista en kuitenkaan luopunut.

Itse vohveli oli rehellisesti muovikääreestä kuorittu levy täynnä rasvaa ja sokeria. Diego valmisti sen uunintapaisessa rapsakaksi, ja päälle tuli kuumaa suklaakastiketta ja kermavaahtoa. Kerta kerralta päällysteitä laitettiin yhä enemmän, ja loppuvuodesta vohveli täytyi jo etsiä kaiken kermavaahdon ja suklaan alta.

Päivän päätteeksi palasin yleensä tyytyväisenä keskustan energiseen menoon. Rutiinini ansiosta tiistaista tuli lempikoulupäiväni. Nykyäänkin - noin puoli vuotta myöhemmin - mietin silloin tällöin näitä viikottaisia vohvelihetkiäni, ja ihmettelen, miten arkiset asiat sitten ovatkin niin mieleenpainuvia.